Wednesday, 21 December 2011

Talvipäivänseisaus

Viimeiset hetket Berliinin matkaa alkavat pian olla käsillä. Valmistaudun lentämään jouluaatoksi takaisin Helsinkiin. Joulukuu maailmalla on ollut tapahtumia täynnä, suurin matka on silti tapahtunut sisälläni. Samalla kun talven selkä taittuu, muuttuu projektin prosessointikin ajatustyöstä konkreettiseksi puurtamiseksi. Kevät ja tuleva kesä on varattu ankaralle työskentelylle levyn parissa. Syksyllä 2012, jos maailmankaikkeus on suotuisa, on pitkäsoitto valmiina julkaistavaksi.

Videosta on nyt kuvattu noin puolet. Toinen puolisko kuvataan Tampereella muutaman viikon päästä ja valmis kokonaisuus on tarkoitus julkaista helmikuun aikana. Edellisestä videostani on aikaa reilut kymmenen vuotta ja se kuvattiin aikoinaan vanhalle bändilleni Myytille. Myytin Tuntematon oli mukana vuonna 2000 julkaistulla CDllä joka kantoi bändin nimeä. Myytin videon toteutuksesta vastasivat silloiset opiskelukaverini TTVOlla. Olette rakkaita. Tuvalu ei tätä kirjoittaessa ole saanut aikaiseksi musiikkivideota, mutta kenties vielä jonain päivänä yllätämme itsemme. Tuvalun keikoista löytyy youtubesta kuitenkin taltiointeja usealta eri vuodelta. Passing Human Parade -videon parissa työskentely on ollut hauskaa ja mielenkiintoista ja odotan innolla että saamme kaiken valmiiksi ja julkaistua aikataulussa.

Tutusta ympäristöstä poistuminen vapauttaa ajatuksia. Berliini on antanut paljon uusia näkökulmia asioihin. Olen inspiroitunut rapistuneista rakennuksista, hylätyistä taloista, valomeristä kaupungin yllä ja hiljaisuudesta siellä mihin valot eivät kanna. Odotan että pääsen vihdoinkin työskentelemään kunnolla levymateriaalien kanssa ja tuomaan näkyviksi ja kuultaviksi äänimaailmoja ja tarinoita jotka pyörivät mielessä. Tarinoita kaupunkinomadista, kaupungista sisälläni, kaupungista ympärilläni. Tiedän että kirjoitan jälleen kaiken uusiksi, mutta kirjoittaminen on matka. Siksi sen ei saa antaa pysähtyä. Yksikään lause ei ole valmis ja sille täytyy antaa tilaisuus muuttua ja vaihtaa suuntaa. Vain ydin on pysyvä, se mikä juurruttaa tähän maailmaan, se kipinä mikä pitää tarinan valoa yllä.

Tutusta ympäristöstä poistuminen opettaa katsomaan itseään. Maailma on sinun peilisi. Katso siihen, ja katso miten sinua katsotaan takaisin. Kysymyksiä on edelleen paljon, mutta vastauksetkin alkavat vähitellen löytyä. Olen tavannut täällä mielenkiintoisia ihmisiä, kuullut viisaita sanoja. Nähnyt upeita raunioituneita paikkoja kuten Beelitzin, jonne haluan ehdottomasti takaisin. Silti en ole nähnyt vielä mitään, ja paluu on väistämätön.

Halaan pimeyttä kaupungin kattojen yllä, siellä jossakin ovat tähdet.
Monin tuntemattomin terveisin. Hyvää talvipäivänseisausta ja rauhallista joulun aikaa

Sunday, 18 December 2011

Beelitz Heilstätten part 3.

Säätiedotus oli luvannut meille kaunista ja aurinkoista, mutta kuten kummitustarinaan kuuluu, uhkaavat pilvet alkoivat kasaantua taivaalle pian saapumisemme jälkeen. Päähenkilön vaatetus siis; sukkahousut, villahousut, pitkät housut, villainen aluspaita, sen päällä t-paita, sen päällä toinen pitkähihainen ja kaiken päälle vasta videolla esiintyvän hahmon oikea liiviasuste. Voiko palella? Voi. Tuuli riepoi risukkoa. Kuvakäsikirjoitus liiteli pitkin mutaista pihaa. Vettä satoi vaihtelevasti mutta varmasti. Noin puolet suunnitelluista kuvista oli ulkokuvia.

Bensageneraattori päälle ja valot pystyyn. Rammsteinin ryhmä oli roudannut pihaan pyörillä kulkevan vessaosaston. Danke Schön, Vielen Dank, Thank You ja Kiitos. Tällaisena päivänä se oli maailman paras yllätys. Hetken ehdin jo kuvitella kyykkäilyä sateisessa pusikossa. Toinen kiitosten vyöry menee paikalliselle pienelle ravintolalle. Ajelimme autolla suljetulle hotellille ja sen jälkeen suljetulle ravintolalle ja kun vaihtoehdot olivat siinä, mietimme mistä mahtaisi löytyä jotakin lämmintä ruokaa. Pihalla tupakalla ollut ravintolan isäntä pyysi meidät sisälle, laittoi takkaan tulet ja valmisti käsin pihvit kuvausryhmän lihansyöjille. Kuumaa teetä, ranskalaisia perunoita ja suklaata kaikille. Uskomattoman ystävällistä ja ihanaa väkeä. Toisen kerran Danke Schön, Vielen Dank, Thank You ja Kiitos.

Sisäkuvien aika. Jos olet menossa kuvausretkelle Beelitziin, varaa aikaa. Jokainen käytävä elää omaa kummitusmaista elämäänsä. Upeita yksityiskohtia seinissä, koristeikkunoita, rapautuneen maalin aiheuttamia struktuureja, graffiteja. Puhumattakaan talojen alla risteilevästä sokkelomaisesta tunneliverkostosta, joka jäi meiltä tällä kertaa kokonaan näkemättä. Olimme valinneet sisältä kolme eri kuvauspaikkaa, joista viimeisenä oli miesten entinen liikuntahalli parantolan toisessa kerroksessa. Kun huoneeseen astui sisään, kokemus ajasta muuttui. Päällimmäisenä tuntui läsnä tilan aavemainen hiljaisuus, jonka rikkoi ainoastaan rakenteiden välistä lattialle tasaisesti tihkuva sade. Pimeydessä taskulampun valossa seinistä alkoi paljastua kuvia ja kuvioita. Seuraava aikataso kuoriutui pimeydestä päätyseinän kokoisena graffitiliskona. Huoneen toisessa päädyssä meitä katselivat vanhempien aikojen seinämaalaukset ihmishahmoineen. Kuvasimme täällä videon loppukohtauksen, enkä jaksaisi millään odottaa että pääsemme editoimaan materiaalia.

Viiden aikaan sairaalan pihalla on sysipimeää. Rammsteinin lavasterekka peruuttaa miesten parantolan eteen ja he aloittavat toisen roudauskierroksen taloon. Pakkaamme omat tavaramme ja lähdemme suunnistamaan takaisin Berliiniä kohti. Palautamme valot ja auton. Jäämme Ninan kanssa vielä setvimään tavarakasoja Lette Eckiin. Katsomme materiaalia läppärin ruudulta. Kun pääsen takaisin asunnolle olen rapainen, läpimärkä, mutta onnellinen. Tällä matkalla olen nähnyt monia erikoisia ja mielenkiintoisia paikkoja, mutta saanut myös uuden harrastuksen. Tämä on ensimmäinen urban exploring –matkani, mutta varmastikaan ei viimeinen. Kipinä on syttynyt, olen oppinut näkemään hylättyjen paikkojen uskomattoman kauneuden. Seuraavalla kerralla ja seuraavassa kohteessa varustaudun omalla kameralla ja varaan tarpeeksi aikaa kohteen tutkimiseen. Olen liittynyt urbaanien nomadien heimoon.

Kiitos Saksan kuvauksissa auttaneille ihmisille; Ninalle kuvauksesta ja Anne-Marille upeista puvuista, Alexanderille kuvauspaikkojen etsimisestä, Kallelle ja Holmille jotka nopealla varoitusajalla lähtivät apulaisiksi paikan päälle. Kiitos myös Lilithin Kikelle ja Akille sekä Särön Marcille ja Sannalle jotka mahdollistivat sen että olen ylipäätään päässyt työskentelemään residenssissä Berliinissä ja toteuttamaan projektia paikan päälle. Seuraavaksi kuvaukset jatkuvat Suomessa tammikuun alussa, jolloin kuvaamme tarinaan kolmannen hahmon. Mutta Berliinin matka ei loppunut vielä tähän, ensi viikolla joulun aikaa Saksassa, joulutorien ihmettelyä ja videokappaleen työstöä eteenpäin.

ainiin, voin luvata että videolla vilahtaa myös kummitus.

Beelitz Heilstätten part 2.

Beelitzin hylätty sairaala. Kaikkien urbaanien nomadien tutkimuskohde numero 1. Saksassa. Tämä on kertomus kuvausryhmämme päivästä, taustoista kuvata otoksia Passing Human Paraden musiikkivideoon, kummitusjahdista ja tunnelmista rakennuksessa, jonne tuuli ja sade lupaa kysymättä tunkeutuvat kerta toisensa jälkeen kuin laudoilla peitettyjä ikkunoita uhmaava kaupunkinomadi.

Olin odottanut tätä päivää pelonsekaisin tuntein kahdesta eri syystä. 1. Sairaalan historia, joka voi illan pimetessä kiihdyttää jokaisen Haunted-sarjaa katsoneen mielikuvitusta rapistuneissa käytävissä. 2. Kuka hullu lähtee lähes nollabudjetilla vieraaseen maahan kuvaamaan musiikkivideota paikkaan missä ei ole koskaan käynyt. Kelataanpa hetki taaksepäin. Toukokuu 2011. Kuvaajamme Nina asuu Kiinassa ja mina olen juuri kuullut saaneeni residenssipaikan Berliinistä. Keskustelu meni jotenkin näin: Minä: “Hei jos/kun tuut suomeen JA jos tuut berliiniin mun vieraaks joulukuussa ?? kuvataanko siellä mulle musavideo?? eikös sulla ollut kamerassa sellanen optio että saa hienoo videota.” Nina: “JOO! Toihan ois huippumakee treeni mullekin. Nythän mun on pakko tulla sit käymään siellä :-D !! “ Sovittu ja sitten tekemään.

Elokuussa aloitimme videon suunnittelun yhdessä Ninan ja puvustajani Anne-Marin kanssa. Syyskuussa aloitin paikkojen etsimisen. Sain lukuisia linkkejä ja vinkkejä kavereilta, sanaa kulki eteenpäin ja monenlaisia paikkaehdotuksia tuli. Kävin läpi nettisivuja, yhteystietoja, osoitteita, vietin tunteja puhelimessa, tunteja netissä. Sitten saksalainen tuttava lähetti linkin Beelitziin. Avainsanaksi alkoi muodostua Urban Exploring ja teema alkoi pikkuhiljaa ujuttautua sisälle myös musiikkiin. Löytöretkeilijä urbaanissa maisemassa, kaupunki kaupungin sisällä, kaupunki ihmisen sisällä, erilaiset ajat, kohtaamiset näissä ajan ja paikan risteyskohdissa. Paikan päällä Berliinissä kävin eri kohteissa, ihmettelin maailman menoa, kunnes kuvausta edeltävällä viikolla saimme varmistuksen siitä että kaikki on ok ja voimme lähteä Beelitziin perjantaina.

Perjantaina 16.12. Kello 7 aamulla pakkasimme autoon valot, bensageneraattorin, vaatteet, tarpeellista tavaraa, kolme valokuvaajaa ja itseni. Matkasta jäi uupumaan ihana vaatesuunnittelijamme Anne-Mari, joka jäi Suomeen toipilaaksi. Onneksi löysimme mukaan kaksi korvaamatonta apulaista Kallen ja Holmin. Aamun valjetessa ja 50 kilometriä myöhemmin eteemme kohosi Beelitzin sairaala-kompleksi, jonka pihalla alueen edustaja meitä jo odottikin. Paikassa kävi tänään kuhina, pihaan oli kurvannut myös rekka-auto täynnä Rammsteinin lavasteita. Heidän pre production tiiminsä oli varannut saman päivän oman videonsa valmisteluille.

Ensimmäisen tunnin käytimme kiertelyyn ja alueen ihmettelyyn. Tuntui että jokainen talo sisälsi toinen toistaan mielenkiintoisempia huoneita ja halleja, joista jokaisessa olisi voinut kuvata useammankin videon. Vuotavat katot ja kosteus olivat irrottaneet tapetteja kerroksittain, portaikkoja kiersi koristeellisten pylväiden rivistöt. Lopulta valitsimme kuvauspaikaksi miesten parantolan.

jatkuu ...

Friday, 9 December 2011

Beelitz Heilstätten part 1.

Jokin aika sitten sain saksalaiselta tuttavaltani linkin jossa esitellään hylättyä sairaala-aluetta Beelitzissä. Hakusanalla Beelitz Heilstätten löytyy netistä paitsi lukuisia upeita valokuva-albumeja, myös surullisia tarinoita alueella kuolleista nuorista ihmisistä ja jopa massamurhaajasta. Heilstätten sijaitsee noin 50 kilometriä Berliinistä lounaaseen, lähellä Potsdamin kaupunkia ja perille pääsee esimerkiksi junalla.

Yli satavuotiaan sairaala-alueen historia on pitkä, värikäs ja punaisen veren tahraama. Arkkitehti Heino Schmieden suunnittelema jättimäinen kompleksi rakennettiin 1800-luvun lopulla alunperin tuberkuloosi-parantolaksi. Ensimmäisen maailmansodan aikana alue oli Saksan armeijan hallussa ja sairaalassa hoidettiin haavoittuneita sotilaita. Vuosina 1923-1930 aluetta laajennettiin kirurgisella osastolla. Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton joukot ottivat alueen haltuunsa ja siellä hoidettiin sotilaita ja poliitikkoja (mm. Erich Honecker) Vuosina 1989-1990 aluetta terrorisoi massamurhaaja. Viime vuosina raunioissa on kuollut tai loukkaantunut useampi nuori, jonka vuoksi alue on suljettu. Kuvauslupia kuitenkin myönnetään satunnaisesti valokuvaajille ja filmiryhmille. Kaikessa kauheudessaan ja kauneudessaan paikka on jokaisen urban explorerin ja aaveidenmetsästäjän unelma.

Tutkin alueen karttaa. Minä, joka lapsena tein tusseista kuminauhalla ristin ja pelkäsin Noidan käsikirjan vampyyrikuvia, olen menossa Beelitziin ensi viikon lopulla. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan olemme kuvausmatkalla perjantaina sekä kameran että making of –kameran kanssa.

Tarina jatkuu. Pysykää kanavalla, pus.

Lähteet:
http://www.beelitzer-heilstaetten.de
http://www.maerkischeallgemeine.de/cms/beitrag/11822934/60889/

Valokuvia netissä:
http://www.lipinski.de/
http://www.flickr.com/photos/kattenmeisje/sets/72157606692920700/
http://www.forbidden-places.net/urban-exploration-Beelitz-Heilstaetten_Sanatorium#galint

Wednesday, 7 December 2011

Maailmanpyöriä ja pusikoita

Kaksi päivää ja kaksi erilaista puistokokemusta. Sunnuntaina vietin tuntikausia vaeltaen Tiergartenissa, maanantaina käytin saman verran aikaa ihmetellen Spreeparkin kaatuneita dinosauruksia ja ryteikön keskellä nököttävää maailmanpyörää.

Spreepark on Plänterwaldissa sijaitseva suljettu huvipuistoalue. Mutaisten lenkkipolkujen keskellä kiertää aita, jonka yli lienee muutamakin urban explorer kiipeillyt.  Alunperin 1969 Kulturpark Plänterwarldin nimellä avattu puisto on vuosien myötä vaihtanut nimeään ja omistajia, kunnes se vuonna 2002 suljettiin lopullisesti yleisöltä. Wikipedian mukaan puiston omistaja Norbert Witte istuu vankilassa kokaiinin salakuljetuksesta. Jos rahaa löytyy takataskusta, puistoa saa vuokrata kaupallisiin kuvauksiin. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä pari asiaa; puistossa ei ole sähköä ja se vuokrataan sellaisenaan. Jos siis haluat maksaa puiston pyytämän hinnan kuvauksistasi, varaudu siihen että viet sinne mukanasi vuodenajasta riippuen riittävästi valoja, akkuja ja/tai agrekaatin, ruokaa, vettä, kumisaappaita, hyvähermoisen tiimin, jonkun terävän välineen jolla voi raivata risukkoa ja varaudut kyykkäämään mahdollisesti pusikossa tarpeillasi. Sana “disrepair” saa puistossa täyden merkityksensä.

Leikin loppu? Jotain kiehtovaa paikassa kuitenkin on.  Dinosaurukset näyttävät siltä kuin ne olisi yllätetty kesken käsittämättömän vitsinkerronnan, jossa toinen kierii maassa naurusta. Tarkkailija katsoo puiden välistä keskustelua johon ei  voi päästä osalliseksi. Ryteikön keskellä nököttää puiston tunnus: 45-metriä korkea maailmanpyörä. Ilmaa halkoo liitoksistaan narisevien vaunujen nitinä. Miten sen on mahdollista? Puistohan on suljettu. Jossakin kuuluu jatkuva koirien haukunta ja niitä on useita. Maailmanpyörä pyörii hidastettuna kuolemantanssia ympäri ympäri ylöspäin vieden kummitusten vaunuja kohti pilvistä ja sateista taivasta. Katson kerran, toisen kerran. Hieraisen silmiäni. Se pyörii.

Pimeä saartaa. Poislähtiessä lähden tietysti väärään suuntaan ja kävelen ylimääräisen lenkin puistossa kauemmas Spree-joen rantaa pitkin. Vastaan ei juuri tule muita ihmisiä. Tällä kertaa kiitän Falkin berliinikarttaa jossa jokainen tienmutka on kauniisti piirretty. Vielä kun tekisivät sellaisen version, jonka osaisi kätevästi taitella kasaan ilman suurempia ihmettelyjä. Metroilen takaisin Alexanderplatzille ja menen TV-torniin drinkille. Tornista käsin ihastelen muita Berliinin maailmanpyöriä. Niitä joissa palaa valot ja joissa ihmiset vielä nauravat ja kenties suutelevat, kuten vieressäni halaileva vanhempi saksalainen pariskunta. He katsovat haltioituneena tornista levittäytyvää maisemaa. Valomeri ulottuu silmänkantamattomiin. Minä suutelen lasia ja juomaa sen sisällä.

Monin tuntemattomin terveisin

Sunday, 4 December 2011

Berliinin taivaan alla

Passing Human Parade on aloittanut ensimmäisen levynsä tekemisen.  Se tuo mieleen väistämättä muistoja muista ensimmäisistä kerroista: Sen miten uutta ja ihmeellistä kaikki oli kun Myyt äänitti Murheenkryyni-EPtä Hämeenlinnassa tai mitä tapahtui kun Tuvalu sulkeutui metsän keskellä olevaan kummitustaloon äänittämään Säätyttöä. Passing Human Parade -ajatustyöstä osa tapahtuu nyt täällä Berliinissä ja sen jälkeen jatkan työskentelyä Helsingissä, jonne olen kotiutunut viimeisten parin vuoden aikana. Kun takana on 20 vuotta bändityöskentelyä, olotila on kaksijakoinen. Olen samaan aikaan äärimmäisen haltioitunut ja inspiroitunut, mutta samaan aikaan väsynyt vuosien painoon. Haluan puhdistaa pöytäni, aloittaa tyhjästä, aloittaa kaiken alusta.

Kaikki ne ensimmäiset kerrat: Myyt sai ensimmäisen henkäyksensä Lontoossa 1995, kun olin lukioikäisenä teatterivaihdossa nuorisoteatteri Populan kanssa. Olin tutustunut Tuomakseen teatterin ja musiikin kautta ja aloimme esiintyä yhdessä. Tuomas säesti kitaralla ja minä lauloin. Myöhemmin akustisesta versiosta kasvoi ensimmäinen oikea bändini. Myytin tarina kesti yhteensä seitsemän vuotta sisältäen dramaatisia käänteitä ja useita soittajavaihdoksia. Yhdessä julkaisimme Diivan, Tuntemattoman, Likaiset kielet ja Syliisi. Tarinoita, jotka kertovat nuoruuden vimmasta ja palavasta halusta rakastaa ja tulla rakastetuksi. 

Tuvalu syntyi Myytin raunioille talvisena helmikuun päivänä vuonna 2003 kun pohdimme Antin ja Jussi Oskarin kanssa pitäisikö perustaa bändi jossa voisi kokeilla asioita, joita ei aikaisemmissa bändeissä sallittu. Säätytöstä lähti liikkeelle progressiivinen kausi, jossa surutta tanssivat samassa piirissä tontut, tieteiskirjallisuus, virtapiirit ja kuolema. Tuvalu työskenteli kahdeksan vuotta ja jäi sen jälkeen tauolle. Tuvalun myötä muutuin analyyttiseksi, hurmio tuntui heikkoudelta. Kirjoitin tekstin Parahin Nikola, olisin voinut myös kirjoittaa tekstin Parahin Kafka. Molemmat heistä ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen.

Passing Human Parade alkoi muodostaa hahmoaan 2010-2011 kun olin menettänyt jotakin minulle tärkeää, irtisanonut itseni päivätöistä, myynyt sen mitä omistin ja muuttanut uuteen kaupunkiin. Tuvalun jäädessä tauolle, elämääni tuli yhtäkkiä myös tilaa uudelle musiikille: Sävelille jotka olivat koko ajan olleet sisälläni, hahmolle joka oli odottanut vuosien ajan kärsivällisesti että kuulisin itseni, kuulisin sen henkilön joka on Tori Amoksen sanoin "ollut hiljaa kaikki nämä vuodet". Olin myös joskus vannonut etten koskaan muuta Helsinkiin ja kuitenkin muutin juuri sinne. 

Ennen lähtöäni Berliiniin, siivosin vanhoja valokuvia. Löysin kuvia joissa olin 20-vuotias naivi, mutta elämään suunnattoman intohimoisesti suhtautuva tyttölapsi. Sellainen, jolle jokainen hetki yössä on salaperäinen ja vieras, jolla on jatkuvasti nälkä ja jano koska mikään tästä maailmasta peräisin oleva asia, ei voi ravita tarpeeksi. Olin unohtanut miltä se kaikki tuntui. Se tunne, jossa elämä virtaa lävitse tässä hetkessä. Ei joskus eilen, ei koskaan huomenna, vaan juuri tässä ja nyt. Kun aloin kirjoittaa PHPn kappaleita, jokin sisälläni palasi kotiin.

Nyt on joulukuu 2011. Istun kirjoituspöydän ääressä Koloniestrassella. Tämä on kolmas suuren projektin aloitus ja kuitenkin jälleen se ensimmäinen kerta. Mitä tästä tulee, en voi tietää. Tiedän vain että olen läsnä. Tässä kaikki mitä olen. Ja teidät haluan kutsua tälle matkalle kanssani. Vaikka PHP on sooloprojekti, teemme sitä yhdessä rakkaani, Se olkoon kaupunki kaupungin sisällä, toinen todellisuus todellisuuden puolivälissä. Olen otettu siitä, että olen saanut monia ystäviäni mukaan toteuttamaan tätä kanssani ja nöyrä siitä että kaiken kokemani jälkeen saan edelleen musiikkia tehdä. Elämä on tässä. Ei joskus eilen, ei koskaan huomenna. Juuri nyt, tässä, sinä, minä, yhdessä me.

Nämä sanat kirjoitin kolmas joulukuuta Berliinin taivaan alla
Monin Tuntemattomin Terveisin